Aulis Jalkasen runoista

Auliksen runot ovat selvästi harrastajarunoilijan tekemiä. Niissä runollisuuden tärkein merkki on loppusoinnut. Yhdessä säkeistössä on joko neljä tai kahdeksan säettä. Nelisäkeisissä runoissa peräkkäisten säkeiden loppusoinnut rimmaavat. Kahdeksansäkeisissä runoissa joka toisen säkeen loppusoinnut rimmaavat. Koska loppusoinnut ovat ainoa mitallinen, päällekäyvä elementti, runot ovat esittäjän kannalta haasteellisia. Runot houkuttelevat käyttämään vanhanajan kansakoululausunnan nuottia, joka kuulijasta voi kuulostaa joko hupaisalta tai kiusalliselta. 

Vanhan ajan loppusointuja käyttäneiden ammattirunoilijoiden runoissa loppusoinnut olivat vain yksi osa runon rytmiä tai mittaa. Säkeissä nousut ja laskut, painolliset ja painottomat tavut noudattivat tiettyä kaavaa. Eino Leinon runoissa säkeet soljuvat vaivattomasti ja keveästi, eikä mittaan tai loppusointuihin kiinnitä mitään huomiota. Runojen kääntämisessä mitat ovat ongelma, jonka Osmo Pekonen on ratkaissut ihailtavasti Niebelungeinlaulussa, jöidenkin sonettien käännöksissä mitallisuus tuntuu luotaantyöntävältä. 

Joissakin Auliksen runoissa on ilmeisesti myös noudatettu loppusointujen lisäksi muita mitta- ja rytmisääntöjä. Asian tutkiminen vaatisi ammattitaitoa tai säkeiden tavujen määrien ja painojen systemaattista läpikäyntiä.

Auliksen runoista voidaan erottaa kolmenlaisia osia: tapahtumia kuvaavia riimittelyjä, luontokuvauksia ja rakkauden, kaipuun ja pettymyksen huokauksia. Auliksen rakkausrunot ovat erittäin koskettavia. Runojen tekniset puutteet jäävät rakkauden ja kaipuun tunteiden alle. Tai kenties voidaan sanoa, että runoissa herraskaiset mittasääntöjä noudattavat lirkuttelut ja vertauskuvat eivät peitä aidon suomalaisen miehen rakkauden kaipuuta ja pettymystä.